Etäännytkö sä

Odotan puhelua illalla. Sovimme, että soitamme yhdeksän jälkeen, kun lapset ovat jo nukkumassa. Jännittää ja ahdistaa. Jotenkin olen aistinut, että Roope kommunikoi kanssani nyt eri tavalla kuin aikaisemmin. Hän lähettää viestejä ilman hymiöitä ja vastaa valikoiden vain osaan viesteistä ja samanaikaisesti selvästi välttelee vastaamasta toisiin. Tämä on kokemukseni mukaan merkki salailusta. Viimeksi kun tapasimme, huomasin silloinkin Roopen muuttuneen jotenkin. Emme olleet riidelleet mistään ja tapailumme oli sujunut mielestäni hyvin. Yritin aistia mistä hänen lukkiutunut olemuksensa johtui. Olin kyllä aiemmin osoittanut pienoista mustasukkaisuutta siitä, että hän kävi kauniin työkaverinsa kanssa urheilemassa viikonloppureissun aikana. Keskustelimme asiasta väkinäisesti ja tuon minimalistisen keskustelun päätteeksi pyysin kauniisti, että saisin ainakin kuulla itse olevani tärkeä, vaikka hän menisikin muiden naisten kanssa treenaamaan. Kerroin, että erityisesti silloin tarvitsen sitä.

Samassa näin hänen kulmiensa kurtistuvan. Pienen utelun jälkeen kävi ilmi, että Roope kokee olevansa syytetty ja toivoisi jo, että näiden viiden kuukauden aikana olisin oppinut luottamaan häneen. Voi helvetti, huusin sisimmässäni, mutta esitin Roopelle ainoastaan hillittyä ulkokuorta. Hän ei koskaan hyväksyisi tunteenpurkaustani ja tunteitani. Olen jo oppinut, että hänelle ei kannata paljastaa mitä sisimmässä tapahtuu. Olen myös päättänyt olla aikuinen tässä parisuhteessa ja pidän tunteeni omana tietonani. Myös sisäinen valani siitä, että olen päättänyt luottaa ristiriitaisista tunteistani huolimatta tähän mieheen, sitoo minua.

- Onko teidän välillä jotain? Onko se nainen sinkku myös?

- On se sinkku, mutta meidän välillä ei ole yhtään mitään.

Epäilys

Minua oksettaa. Inhoan tätä olotilaa. Miksi Roope viettää naispuolisten työkavereidensa kanssa aikaa enemmän kuin miesten? Ajatus on kieltämättä hämmentävä, mutta koitan olla antamatta sille painoarvoa.

-Olen päättänyt luottaa suhun, vastaan hetken kuluttua, mutta Roope ei vastaa mitään. Hän ei tunnu lainkaan ymmärtävän sitä, miten arvokkaan lahjan olen hänelle antanut. Olen niin pirstaleina aiemmin elämääni tuhonneiden valehtelijoiden jäljiltä, että en tosiasiassa luota kehenkään. Mutta päätökseni vuoksi en kysy enempää. En utele tuosta työkaverista, vaikka haluaisin puida siitä naisesta aivan kaikki yksityiskohtia myöten. Oliko sillä nätti pylly? Koskitteko toisiinne? Autoitko sitä kiipeämään? Kävittekö syömässä sen jälkeen? Onko se kauniimpi kuin minä? Miksi haluat lähteä Jyväskylään kiipeämään sen naisen kanssa, etkä pyydä minua koskaan mukaan? Haluaisin tulla mukaan.

Miksi taas vaikenen? Olen täysin Roopen otteessa. Hän hallitsee mieltäni keinoilla, joita en tunnista ja alan syyttää jälleen itseäni vainoharhaiseksi. Tosiasiassa haluaisin keskustella kaikista naisista hänen työpaikallaan. - Niistäkin, joiden kanssa hän vietti sen maratonin jälkeisen illanvieton viime syksynä, yökylässä ja kaikkea. Mutta en mitenkään voi. Olen vahvempi kuin Roopen edellinen nainen, joka oli aina mustasukkainen Roopelle tämän naispuolisista työkavereista. Tämä oli ollut mustasukkainen aivan kaikesta, myös niistä hetkistä, kun Roope lähti juoksulenkille ja aamulla töihin. Olen rennompi ja annan Roopelle tilaa.

Siellä maratonin jatkobileissä hän kertoi nukkuneensa yksin olohuoneessa, kun tytöt vetelivät sikeitä makuuhuoneen puolella. Epäilen häntä ja se hävettää minua. Vanhat ja tuoreet tapahtuvat risteilevät mielessäni yhtenä sekamelskana, mutta en kysy tälläkään kertaa mitään. Esitän olevani kypsä rauhallinen aikuinen, vaikka sisimmässäni myllertääkin epäilysten ja pelkojen myrsky.

Ainakin minä yritin. Kerroin mitä tarvitsen, mutta Roope katosi entistä syvemmälle kuorensa sisään. Olen alkanut ymmärtää, että hän ei joko halua tai kykene välittää toisen tunteista ja kokemuksesta. Emme rakastele ja välillemme jää epämiellyttävä jännite. Tämä on jo kolmas kerta suhteemme aikana. Olen niin ahdistunut, että pyörin sängyssä ajatusteni heittelemänä koittaen hahmottaa ongelman ydintä. Herään yhtäkkiä horroksesta omaan kiroiluuni. Pelästyn, ja mietin, kuulikohan Roope. Hetken makaan hiljaa kuunnellen. Ei, kyllä Roope nukkuu. Hänen jalkansa sätkivät jälleen kuin nukkuvalla koiralla.

Tähänkö kaikki päättyy?

Makaan ahdistuneena pimeässä huoneessa, jonka seinillä ei ole mitään. Koko huoneessa ei ole sohvan ja television lisäksi kuin kuihtumassa oleva pieni kasvi. Tunnelma sisälläni on yhtä kolkko kuin huonekin. Nytkö me etäännymme, mietin? Tässäkö tämäkin nyt oli, monella tapaa niin eheä ja ihana suhde. Itku vavisuttaa kehoani niin, että hiivin hiljaa vessaan itkemään, etten herättäisi Roopea. Palattuani sänkyyn, katson kelloa, se on jo melkein kolme.

Aamulla herään siihen, että Roope torkuttaa taas kelloaan. Tuo tapa ärsyttää minua suunnattomasti. Hän itse nauttii rauhallisesta heräämisestä ja lisäajasta, kun minä herään jo ensimmäisestä torkutuksesta, enkä koskaan saa sen jälkeen enää unta. Itselläni olisi aikaa nukkua vielä tunti, mutta tämän hinnan olen valmis maksamaan yhteisistä öistämme. Tarkkailen Roopea salaa. Viimeisen torkun jälkeen hän tarkastaa tuttuun tapaan puhelimensa kumartuneena sängyn yli lähes lattian rajaan saakka. Kuka lukee viestinsä noin, mietin? Miksi hän haluaa kumartua niin kauas minusta aina lukiessaan viestejään? En ole koskaan nähnyt hänen lukevan niitä vieressäni. Hän selvästi salaa minulta jotain. Olen kysynyt tästä taipumuksesta, mutta hän selittää sen vain sillä, että kokee puhelimen häiritsevän kommunikaatiota livenä.

Roope menee suihkuun. Voisin katsoa hänen puhelintaan, mutta en tee sitä. Jotenkin intuitiivisesti tiedän, että jäisin siitä kiinni. Analyyttinen tarkka mies huomaisi jo pelkästä olemuksestani, että olen tehnyt jotain luvatonta. Varmaan hänellä on puhelimessaan myös joku turvamekanismi ja se hälyttää, jos edes kurkistan sen puoleen. Tuntuu kuin eläisin agenttielokuvassa ja aistin edellisen illan jäljiltä vielä hyvin jännittyneen tunnelman huoneessa, vaikka Roope on jo poistunut.

Levoton

Roopen palatessa suihkusta, olen vielä yöllisten tunteideni murjoma ja teeskentelen nukkuvaa. Suututtaa ja oloni on dramaattinen. Suihkun jälkeen Roope koittaa lähestyä minua. Haluan häntä valtavasti, mutta torjun hänet todeten, että väsyttää.

- No, nuku vaan, Roope toteaa hiljaa ja lähtee keittiöön tekemään itselleen aamupalaa.

Mutta minä en saa unta. Kehoni on jo virittynyt ahdistavien yöllisten muistojen vuoksi. Tiedostan, että tämä aamu on jo kohta ohi. Makuuhuone on keittiön vieressä, joten pystyn seuraamaan hänen aamutoimiaan tarkoin. Makaan sängyssä hiljaa hetken tuijottaen hänen selkäänsä. Hän vaikuttaa niin kaukaiselta istuessaan keittiönpöydän äärellä. Keittiö on aivan yhtä minimalistinen sisustukseltaan. Pöytä on vanha, varmaan hänen äitinsä jäljiltä. Ja keittiön tuolit ovat eriparia pöydän kanssa. Yksi tuolista on korkeampi, se on hänen pienintä tytärtään varten. Lapset viettävät enemmän aikaa äidillään, mutta näen heidän jälkiään asunnossa kaikkialla aina siellä käydessäni. Ne viestivät todellisuudesta, jonka tunnen olevan aito. Lasten sotkema pöydän pinta, petaamattomat sängyt ja lattialle jääneet lelut viestivät vilpittömyyttä ja ovat merkkejä sellaisesta maailmasta, josta ymmärrän itsekin jotain. Katselen Roopen varautunutta selkää ja mietin, että se todellisuus, jonka hänestä tiedän, on erilainen. Se ei tunnu lämpimiltä käsiltä ja rehelliseltä työltä, remonteilta ja kodinsiivouksilta. Hänen ympärillään leijuu kerrotun maailman kupla, jota hahmotan sanojen kautta, mutta en tunnista persoonaa niiden sisällä. Etenkin tuossa hetkessä Roopen olemus ja koti kaikuvat onttoutta ja vierautta.

-Etäännytkö sä?

-Mitä? Roope ostaa aikaa teeskentelemällä, ettei kuullut kysymystäni.

- Etäännytkö sä, toistan selvästi artikuloiden.

- En.

Roope nousee keittiöstä ja kävelee luokseni makuuhuoneeseen.

-Niin, ku eilen ei rakasteltu ja se oli jo kolmas kerta, kun torjut mut lyhyen ajan sisällä. Ajattelin, että nyt on alkanut etääntyminen.

- Toivoisin, ettet tekisi niin isoja johtopäätöksiä pikkuasioista, toteaa Roope ärtyneesti.

Niin toivoisin minäkin, mutta en voi itselleni mitään, mietin. Vittu, kun vituttaa. Keskustelemme ja rakastelemme. Roope kertoo jo illalla suunnitelleensa rakastelevansa kanssani vasta aamulla. Mietin hiljaa miksi, mutta nielaisen kysymyksen. En saisi siihen kuitenkaan vastausta. Hän oli kyllä väsyneen oloinen Jyväskylän reissunsa jälkeen. Jotenkin väliltämme puuttuu nyt silti jokin. Ajattelen, että hän on pettynyt minuun ja epäilyksiini, ja siksi suorittaa seksiä mekaanisesti. Rakastelun jälkeen Roope lähtee töihin. Itse jään hetkeksi makoilemaan. Minua väsyttää ja hävettää. Harmittelen, että kulutin niin paljon aikaa valvoen murehtimiseen ja epäilyksiin. Vietän hitaan ja hiljaisen aamun. Kahvi on pahaa ja maitoa ei ole. Lähden rauhassa töihin, sillä minulla ei ole kiire. Uusi työsuhteeni ei ole vielä virallisesti alkanut. Siihen on aikaa vielä kaksi viikkoa, mutta olen aloitellut jo uutta projektia hiljalleen. Kävelen yliopiston kahvilaan ja ostan tuoreen kahvin. Se maistuu lohduttavalta ja synnyttää lämpöä ja iloa. Herkän ihmisen iloksi kaikki stimulantit tuntuvat erityisen hyviltä. Päivän ensimmäinen kahvi on jokaisen päiväni iloisin hetki.

Kumpi kirjoittaa?

Päivän aikana mietin useaan otteeseen meitä. Olen toiveikas siitä, että ehkä kaikki kääntyy hyväksi, vaikka jokin sisälläni epäileekin. Mutta me rakastelimme ja saimme puhuttua. Jospa tämä tästä. Koko päivän aikana en kuule Roopesta mitään. Hän on vähentänyt viestittelyä selvästi aiemmasta. Aiempien kokemusteni opettamana, pidän hiljaisuutta itsekin. Odotan, millaisella viestillä hän minua lähestyy, mutta hänestä ei kuulu mitään iltapäivään mennessä, joten joudun laittamaan viestin itse. Haluaisin lähettää kysymysten ryöpyn, mutta päädynkin sen sijaan lähettämään pelkän sydämen, johon en saa vastausta.

Hiljaisuutemme jatkuu ja vasta kymmeneltä illalla Roope kysyy viestillä, miten minulla menee ja totean siihen jotain ylimalkaista koittaen välttää ikäviä aiheita. Keskiyöhön mennessä en ole saanut hyvänyönviestiä, joten lähetän hänelle itse viestin, jossa kerron ajatelleeni häntä paljon. Luulin hänen olevan nukkumassa, mutta hän vastaakin viestiini ja kertoo vetäytyneensä suojakuoreensa. Arvasin tämän, kaikki ei ollut sittenkään hyvin. Pyydän, että voisimme keskustella, mutta hän vetäytyy viestittelystä entisestään ja toivottaa minulle hyvää yötä.

Valvon toisenkin yön epäilysteni kanssa. Seuraavana päivänä avaan keskustelun uudelleen. Hän kertoo, että kipuiluni aiheuttaa hänelle vaikeita tunteita ja sen vuoksi hän tuntee tehneensä jollain tasolla väärin.

-Toivoisin vain, että et nyt pelkäisi niin paljon. Ei meillä ole nyt mitään hätää.

-Ok, teen parhaani, vastaan reippaasti.

Saan vielä viestin, jossa hän pyytää anteeksi. Ihmettelen, mitä hän pahoittelee. Miksi hän pyytää anteeksi? Kokiko hän sittenkin tehneensä jotain väärin? Minähän tässä olen ollut hankala, kun olen taas ollut niin pelokas ja epäillyt häntä tyhjästä.